Mulla vähän ahistaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Tiedossa siis massiivinen avautuminen - teitä on varoitettu.
Niin. Minullahan on nyt sellainen tilanne, että elämässäni on ollut järkevä päivärytmi viimeksi aika lailla tasan vuosi sitten, jolloin suoritin viimeistä harjoitteluani. Sen jälkeen olin kesällä pari viikkoa vapaaehtoistyöleirillä vetäjänä ja pari viikkoa veljentytön lapsenvahtina, minkä jälkeen olen vain, no, ollut. En ole käynyt töissä, en ole ollut harjoittelussa, en koulussa, en missään. Syksyllä aloittamani jumppaharrastuskin keskeytyi erinäisistä syistä nyt tammikuussa ja sosiaalinen elämänikin alkaa olla aika kuihtunutta.
Viimeiset puoli vuotta olen vain "kirjoittanut opparia". Suomeksi sanottuna ollut kotona, hengaillut todella satunnaisesti kavereiden ja todella säännöllisesti hänen-joka-jääköön-nimeämättä kanssa,
istunut lukemattomia tunteja koneen ääressä tehden tasan ei-mitään, käynyt lenkillä, reissannut, siivonnut, tiskannut, laittanut ruokaa, lukenut ja vissiin siinä sivussa kirjoittanut vähän sitä oppariakin, kun kuitenkin on 40 sivua tavaraa kasassa. Ja mulla on todella ristiriitainen olo tämän kaiken suhteen.
Toisaalta on ollut niiiiiin ihanaa vain olla tekemättä mitään arkiaskareita ja satunnaisia reissuja kummempaa. On saanut viettää laatuaikaa itsensä ja yhden maailman parhaimman kaksilahkeisen kanssa. Nauttia siitä, ettei ole kiire mihinkään ja ettei oikeasti ole pakko ruveta yhtään millekään, jos ei huvita. Koska tosiasiahan on, että kohta koittaa se päivä, kun minun on hengissä selvitäkseni hypättävä mukaan yhteiskunnan oravanpyörään (lue: mentävä töihin) ja sen kyydistä ei hevillä pois pääse, jos ei nyt satu voittamaan miljoonia lotossa/eurojackpotissa. Ja niin, tulevaisuudessa on satavarmasti edessä muitakin asioita (harrastuksia, kotitöitä,
vauvoja), jotka vievät osan niin omasta kuin yhteisestäkin ajasta, eikä elämä todellakaan tule aina olemaan samanlaista ruusuilla tanssimista kuin se juuri nyt on. Siksi yritänkin ottaa ilon irti jokaisesta toimettomasta päivästä ja siitä, että olen yksinkertaisesti ihan superonnellinen tässä ja nyt.
Toisaalta taas mulla on ihan uskomattoman huono omatunto. Olen tehnyt opparia
kokopäiväisesti melkein puoli vuotta, ja siltikään se ei ole vielä valmis. Minulla on ollut kaikki maailman aika, ja olen käyttänyt sen siihen, että istun koneella ja luen blogeja/teen typeriä testejä/pelaan vielä typerämpiä pelejä/istun Facebookissa/you name it. Olisin voinut aloittaa uuden harrastuksen, tehdä töitä, luoda uusia ihmissuhteita, pitää parempaa huolta niistä vanhoista, kirjoittaa sen helvetin opparin valmiiksi parissa kuukaudessa ja olla nyt valmistunut, pelastaa suurin piirtein koko maailman, mutta ei. Olen juurtunut kiinni tähän sohvaan ja tähän toimettomuuteen. Pahinta tässä on se, että minä en todellakaan ole tällainen ihminen oikeasti. Olen ehkä yksin kotona viihtyvä, vähän mukavuudenhaluinen, rutiineihin taipuva ja laiskakin joo, mutta sen lisäksi olen myös sosiaalinen, aktiivinen ja TYKKÄÄN pienestä stressistä, kiireestä ja siitä, että minulla on paljon kodin ulkopuolista tekemistä. Sen vuoksi en olisi ikinä, IKINÄ kuvitellut päätyväni tähän tilanteeseen; että olisin tämmöinen luuserilusmupaskamaailmanhuonoinihminen joka ei saa
mitään aikaiseksi. Pahinta tässä on se, että kyse ei ole enää pelkästään siitä, ettenkö saisi aikaan, en vaan enää OSAA. Olen monta kertaa painiskellut pitkän aikaa opparin kanssa kirjoittamatta yhtään järkevää lausetta, koska ei vaan... pysty. Ja sitten on tullut itku (ja niin muuten tuli nytkin). Minä en ole tottunut olemaan näin kelvoton.
Tiedän, että suuri syyllinen tuohon "osaamattomuuteen" on se, että mulla ei ole enää keskittymiskykyä. Olen rehellisesti sanottuna niin internetin pilaama, että "nyt kirjoitan ainakin tunnin putkeen" -sessiot keskeytyvät pahimmillaan viiden minuutin välein siihen, kun pitää tarkistaa olisiko joku blogi vaikka päivittynyt... Ette arvaakaan kuinka monta kertaa olen yrittänyt ryhdistäytyä. Päättänyt, että NYT minä rupean. Mutta lipsahtaminen on pelottavan helppoa, kun on tosiaan ollut melkein vuosi aikaa tottua tähän laiskotteluun. On niin helppoa huijata itseään ja siirtää kaikki sinne kuuluisaan seuraavaan päivään. En oikeasti enää yhtään ihmettele, miksi ihmiset syrjäytyvät! (Vähän ironista muuten kirjoittaa opparia etsivästä nuorisotyöstä, kun itsekin saatan kohta tarvita jonkun ulkopuolisen apua, että pääsen joskus töihinkin....................)
Olen varma siitä, että saan tuon opparin valmiiksi vaikka väkisin edellisenä yönä itkua tihrustaen; sen verran minussa on vielä kunnianhimoa ja taistelutahtoa jäljellä, etten tosiaan aio viivyttää valmistumista enää päivääkään. Mutta se, mitä 31.5. jälkeen tapahtuu, pelottaa minua ihan älyttömästi. Mitä jos en saa (haettua) töitä? Mitä jos en osaa mitään? Mitä jos vaan jään kotiin ja erakoidun lopullisesti? Mitä jos menetän viimeisetkin ystävät? Mitä jos en osaa enää tutustua uusiin ihmisiin? Mitä jos hän-joka-jääköön-nimeämättä kyllästyy tämmöisen lusmuilun katseluun ja jättää minut? Mitä jos mitä jos mitä jos? Niin. Onneksi elämässäni on vielä niitä ihania kultakimpaleita, jotka kyseenalaistavat pelkojeni järkevyyden ja Samuli Putron sanoin kysyvät
mitäpä jos sä pelkäät turhaan. Niin taidan pelätä. Kyllä minä selviän, vaikka tällä hetkellä ei siltä yhtään tunnukaan.
Selviytymisen varmistamiseksi lupaan ääneen yhden asian seuraavan kahden viikon ajaksi:
Rupean osa-aikaiseen nettilakkoon. Päivät omistetaan opparin kirjoittamiselle. Piste. Facebookin/Bloglovinin/sähköpostin saa käydä tarkistamassa kerran ennen kirjoittamisen aloittamista, mutta sen jälkeen selaimen avaaminen muussa kuin HumakPro- tai vastaavissa tarkoituksissa on ehdoton no-no. Lakon ehdottomuutta voidaan uudelleenharkita tilanne- ja päiväkohtaisesti klo 16 jälkeen.
Saas nähä.
.JPG)