"Harry, I have no idea where this will lead us, but I have a definite feeling it will be a place both wonderful and strange."
Jos nyt joku teistä lukijoista on aivan ulalla koko Twin Peaksista, niin lyhyesti sanottuna sarjan idea on seuraava: pikkukaupungin suosikkityttö, kaunis homecoming queen, Laura Palmer löytyy järven rannalta raa'asti murhattuna. Paikallisten lainvoimien avuksi mysteeriä ratkomaan saapuu FBI:n erikoisagentti Dale Cooper. Tutkimusten edetessä käy ilme, että suloisen Lauran elämä olikin oikeasti täynnä salaisuuksia, ja pian ollaan keskellä pelottavien tapahtumien vyyhtiä, jossa ihmisten kohtalot yhdistyvät odottamattomalla tavalla ja jännitys kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi. Tämä kaikki höystettynä kekseliäällä huumorilla, elämänviisauksilla, vaikuttavalla musiikilla ja äänitehosteilla sekä uskomattoman pelottavilla ja surrealistisilla elementeillä on yhtä kuin TV-historian paras sarja. Kieroudessaan upea, heikkouksistaan huolimatta ainutlaatuinen ja mieleenpainuva kokemus. Kiitos vaan David Lynch ja Mark Frost.
The famous Laura Palmer. Ainoat heikkoudet piilevät mielestäni muutamassa kakkoskauden jaksossa Lauran murhaajan paljastumisen jälkeen. Huomaa selvästi, että idean isät Lynch ja Frost olivat keskittyneitä omiin elokuvaprojekteihinsa, ja muu tuotantoryhmä ei saanut pidettyä sarjan tapahtumia kasassa. Tapahtuu jotain uskomattoman turhia juonenkäänteitä ja vierailevat näyttelijät hämmentävät pakkaa entisestään. Tässä vaiheessa sarjan suosio alkoi hiipua, enkä yhtään ihmettele. Tottakai asiaan vaikutti suuresti ydinmysteerin selviäminen - sarja pyöri kuitenkin hyvin pitkälti Lauran murhan selvittämisen ympärillä - mutta syyttäisin myös tätä yleistä laadun heikkenemistä. Osasta kakkoskauden jaksoja oli se hurmaava lynchmäisyys jossain todella kaukana. Katsojien mielenkiinto olisi ehkä saatu pidettyä paremmin yllä, jos murhaajan selviämisen jälkeen olisi hypätty suoraan seuraavaan mysteeriin, Windom Earleen ja Black Lodgeen (inhoan kaikkia tuon suomennoksia), eikä olisi kituutettu menemään ilman kantavaa juonta. Mutta onneksi jaksot paranivat huomattavasti loppua kohden ja niitä oli pakko ahmia ihan yhtä lailla kuin ensimmäisiäkin (vaikkakin se tietty viehätys niistä puuttui).
Inhoan vain ihan suunnattomasti kakkoskauden ärsyttävän avointa loppua! Viimeisessä jaksossa oli noin miljoona cliffhangeria, jotka jättivät ihan liikaa arvailujen varaan ja onnellinen loppu oli haave vain. Tekijäthän olivat jo mielessään suunnitelleet kolmatta kautta, jota ei kuitenkaan koskaan tehty. Vaikka esim. Cooperin niheä kohtalo jäi harmittamaan minua suuresti, on kuitenkin ehkä parempi, että kaikki päättyi sillä tavalla kuin päättyi. Täysin odottamattomasti ja kaikkea muuta kuin perinteisellä tavalla - aitoon Twin Peaks -henkeen.
"There are things you can't get anywhere… but we dream they can be found in other people."
Sitten voitaisiin puhua vähän hahmoista! Yleisesti ottaen Twin Peaksissa on ihan uskomattoman mahtavia ja kekseliäitä henkilöhahmoja, joita esittämään on valittu myös juuri ne sopivat näyttelijät. David Lynch on oikeasti paras siinä hommassa. Ekstroissa nimittäin kerrottiin valintaprosesseista jotain, ja Lynch ei kuulemma luetuttanut repliikkejä, kuten normaalisti on tapana, vaan ihan vain normaalisti keskusteli ehdokkaiden kanssa ja teki valintansa näiden juttutuokioiden luoman vaikutelman pohjalta. How cool is that?
Kolme suosikkiani:
Audrey ja Cooper (kuva) Dale Cooper (tämä ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään). Siis kuka nyt ei Dalesta tykkäis? Jos joku on noin fiksu, hauska, karismaattinen, komea, sopivissa määrin outo, omaa uskomattoman intuition ja on sekä hullun taitava työssään, että oikea hyvyyden ruumiillistuma, niin mikä voisi mennä pieleen? Kyle MacLachlan on kyllä niiiiin sopiva tuohon rooliin, ettei mitään järkeä. Ahh. Tykkään niin hulluna siitä, kun Cooper tietää aina kaikki jutut, joita ei ääneen sanota - ihan vain lukemalla ihmisiä ja heidän kehonkieltään. Ja oli ihaninta kakkoskauden loppupuolella nähdä Cooperista ihan uusi puoli onnellisena ja rakastuneena. :D Mielestäni Cooperin ja Annien toinen tai kolmas kohtaaminen kahvilassa (kun Cooper kertoo sen typerän pingviinivitsin) on ehkä hellyyttävin kohtaus koko sarjassa. Khihii.
"All things considered, being shot is not as bad as I always thought it might be. As long as you can keep the fear from your mind. I guess you could say that about most anything in life. It's not so bad as long as you can keep the fear from your mind."
Audrey Horne. Audreyssa on jotain todella kiehtovaa ja ihanan röyhkeää. Tämä yksi sarjan mielenkiintoisimmista hahmoista on rohkea ja itsevarma oli kyse kuinka vaarallisista tilanteista tahansa, mutta pinnan alla piilee kuitenkin samanlaista epävarmuutta ja isintyttömäisyyttä, kuin kenessä tahansa kahdeksantoistavuotiaassa. Siinä on sellainen persoona, jollainen haluaisin ehkä itsekin salaa olla. Puhumattakaan tyylitajusta ja kauneudesta. (Twin Peaks on muuten täynnä toinen toistaan kauniimpia naisia, mutta missä kaikki komistukset piileksivät? Cooperia lukuunottamatta kaikki miespuoliset hahmot ovat melko kaukana silmänilosta, murrr! Voi tosin olla, että nämä negatiiviset mielikuvani johtuvat niistä hirveistä ysärihiusmalleista...)
Ihana Hawk pelastushommissa.Deputy Hawk. Olen ehkä vähän tylsä, kun tykkään eniten näistä puhtaasti hyvishahmoista, mutta Hawk nyt vaan on - pienehköstä roolistaan huolimatta - täydellinen. Aina valmis auttamaan kavereita hädässä ja viljelemään hienoja viisauksia.
"You're on the path. You don't need to know where it leads - just follow."
Kolme inhokkia:
Benjamin Horne. Kiero paskiainen. Inhoan yli kaiken Benin ilmettä juuri sillä hetkellä, kun hän laittaa sikarin/sellerin suuhunsa. Piste. Argumentaatiotaidot olis kivat, eh?
Josie Packard. Josien hahmossa ei sinänsä ole mitään vikaa, se on itseasiassa melkoisen kiinnostava koskettavine kohtaloineen. Mutta... en tiedä. Joku siinä tökki, varsinkin kakkoskaudella. Ilmassa oli lievästi ylinäyttelemisen makua, mutta se toisaalta teki hahmosta niin oman persoonansa. Joistakin ei vaan tykkää, ja Josie on juuri sellainen.
Dr. Lawrence Jacoby. Tätäkään en osaa sen kummemmin perustella, Jacoby nyt vain oli jotenkin ällöttävä. Kuten huomaa, en ole hirveästi panostanut kenenkään tai minkään inhoamiseen koko sarjan aikana. :D
Vanha kunnon jättiläinen (ei siis kukaan edellämainituista). "The owls are not what they seem." Oij, ja Twin Peaksissa on täydelliset musiikit! Katsoin tänään pätkän, jossa säveltäjä Angelo Badalamenti kertoi Laura Palmer's themen luomisprosessista. Se oli jotain ihan uskomatonta. Meni kylmiä väreitä ja tuli kyyneleitä silmiin. Olen aina pitänyt kyseistä kappaletta todella kauniina, mutta sen tarinan kuuleminen kruunasi kaiken. Harmi kun soundtrackini jäi Tornioon! (Ei, en oikeasti ole hullu...)
"That's the kinda girl that makes you wish you spoke a little French."
En nyt enää tiedä mitä sanoisin. Twin Peaks on ehdottomasti minun lempparein TV-sarja ikinä. Ei sitä voi ymmärtää, ennen kuin itse katsoo. Suoraan voin sanoa sen, ettei se todellakaan kaikkien mieleen varmasti ole tai edes kaikille ihmismielille sovi, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla. ;) Vaikka olotila saattaakin olla suurimman osan ajasta tällainen:
Mutta jos sarjaan rakastuu, niin rakastuu sitten kunnolla. Itse palailen Twin Peaksin maailmaan seuraavan kerran varmaankin parin vuoden päästä. Malttamattomana sitä odotellessa.
"Harry, I'm gonna let you in on a little secret. Every day, once a day, give yourself a present. Don't plan it, don't wait for it, just...let it happen. Could be a new shirt at the men's store, a catnap in your office chair, or two cups of good, hot, black coffee."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti