(En tiedä kuinka fiksua on avautua tästä tänne, mutta en nyt keksi muutakaan.)
Tehdäänpä tämä nyt kaikille selväksi.
Myönnän ihan suoraan, että olen tietyllä tapaa äärettömän vaikea ihminen, noin niin kuin ihmissuhteiden kannalta. Jos olen vähänkin ujolla tai varautuneella tuulella, niin minusta ei saa kirveelläkään irti jutustelua, useamman sanan vastauksia tai kaikissa tapauksissa edes katsekontaktia. Menen lukkoon todella helposti ja sellaisissa tilanteissa, joita ei-ujojen ihmisten on vaikea käsittää. Jos minulla on pieninkään, oikeasti aivan
minimaalisinkaan tunne siitä, että
minun seuraani ei kaivata, ahdistun ja sulkeudun - oli kyseessä kuinka tutut ja läheiset ihmiset tahansa. Haluaisin niissä tilanteissa vain kaivautua maan alle tai paeta jonnekin todella, todella kauas. Tehdä mitä tahansa muuta kuin jäädä siihen, hymyillä, olla normaali ja yrittää päästä mukaan porukkaan ja keskusteluun.
Ja joo, olen myöskin maailman huonoin pitämään yhteyttä puhelimitse. Tekstiviestit vielä menee, mutta soittaminen on minulle niin vaikeaa, ettette uskokaan. Saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta niin se vain on. Jos kerrankin onnistun ryhdistäytymään ja olen aikeissa soittaa jollekulle, jonka kanssa en ole jutellut pitkään aikaan (varsinkin silloin, kun ei oikeasti ole mitään asiaa), saatan epäröidä puhelin kädessä monta minuuttia sydän hakaten. Ei ei ei, minä olen kasvokkain tapahtuvaa juttelua lukuunottamatta 99-prosenttisesti kirjoitusihminen. (Aloitin tämän bloginkin ihan sen takia, että
tiesin, kuinka vähälle soittelu jäisi. Minä halusin, että ihmiset tietävät, mitä minulle kuuluu.) Inhoan kiusallisia hiljaisuuksia, ja niitä ei mesettelyn lomassa tule. Rakastan sitä, kun saa rauhassa miettiä, mitä haluaa sanoa. Usein keskustellessa tulee sellaisia tilanteita, joissa ei oikein osaa sanoa mitään, mutta silloin voi laittaa hymiön (omg oon hirveä teini). Oikein valittu hymiö on mielestäni paljon mukavampi kuin jokin epämääräinen mmmhmh-kommentti tai niheä latteus puhelimessa. Se on hymy! Se tarkoittaa sitä, että minä hymyilen tai nauran tai näytän kummastuneelta siellä näytön toisella puolella. Livenäkin keskustelen mielummin elein ja ilmein. Valitettavasti puhelimessa ei voi vain hymyillä ja olla hiljaa.
Joidenkin kanssa näistä minun naurettavista ongelmistani ei ole haittaa, ei edes pitkällä aikavälillä. Minulla on eräs ystävä, jonka kanssa olemme asuneet yli viisi vuotta eri paikkakunnilla. Joskus saattaa kulua kuukausia niin, ettemme ole toisiimme missään yhteyksissä (korkeintaan tykätään toistemme tilapäivityksistä Facebookissa). Siltikin, ne harvat puhelut ovat aina yhtä lämpimiä ja mukavia. Aina tavatessamme tuntuu kuin olisimme nähneet viimeksi edellisenä päivänä. Yhdessä vietetyt hetket ovat joka kerta yhtä odotettuja ja ne myös täyttävät odotukset - varsinkin silloin, kun ehdimme olla saman katon alla muutamaa tuntia pidemmän ajan. Viimeksi olimme liikkeellä ensimmäistä kertaa
vuosiin pyjamabilemeiningillä (hän oli yökylässä meillä kotona) ja valvoimme vähintään aamuneljään asti jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä, nauraen ja jopa itkien. Se pohjimmainen ystävyys ei ole muuttunut yhtään mihinkään, vaikka olemmekin itse vuosien saatossa muuttuneet ja kasvaneet ihmisinä.
Kaikkien kanssa näin onnekasta tilannetta ei kuitenkaan ole. En oikein itsekään ymmärrä, mistä se johtuu. Joidenkin kanssa ne harvat puhelutkin muuttuvat tervanjuonniksi, iloisista jälleennäkemisistä tulee pikkuhiljaa kiusallisia hiljaisuuden hetkiä, jolloin pälyillään ympäri huonetta mahdollista pakoreittiä etsien, väen vängällä sanottavaa keksien. Joskus sitä sanottavaa ei edes yritetä kehitellä, vaan pakollisten mitäkuuluu ja aiootkokäynykampaajalla -kommenttien ja muutaman tekohymyn jälkeen taidokkaasti ignorataan toisen olemassaolo. Esimerkiksi istumalla selin kohteeseen nähden, ovelaa. (Huom. kärjistys.) Pahinta on, jos itse tuntee olonsa normaaliksi, mutta toinen osapuoli steppailee kuin tulisilla hiilillä. Ja, kuten jo aiemmin mainitsin, silloin menee itsekin lukkoon. Hetkessä.
Ei siinä mitään, joidenkin kanssa tämä saattaa olla vain alkukankeutta tai muu tilapäinen häiriö, jolloin vähän ajan kuluttua kaikki alkaa taas sujua kuin rasvattu. Yleensä yritän aina mahdollisimman pitkään luottaa tähän alkuvaikeus-korttiin, mutta jonain päivänä sitä vain herää ja huomaa huijaavansa itseään sata-nolla. Siinä vaiheessa alkaa laskea yhteen kaikkia outoja sattumuksia - ystävän kirkollisvaaliehdokkuudesta kuuleminen vasta muutamaa päivää ennen vaaleja, ja silloinkin kiertoteitse; ensimmäinen jälleennäkeminen kuukausiin ja kenelläkään ei tunnu oikeasti kiinnostavan; "Mitä te meinaatte tehä? Tuutteko meiän kans?" -kysymysten puuttuminen sellaisessa tilanteessa, johon ne ennen automaattisesti kuuluivat ym. - ja joutuu kohtaamaan karun totuuden. Etääntyminen on tapahtunut.
Tottakai näissä tilanteissa vikaa löytyy minustakin, en sitä kiellä. Kyse on hyvin pitkälti omasta asenteesta, mutta
minä en pysty antamaan itsestäni kaikkea ja yrittämään, kun ihmiset, joita rakastan yli kaiken, alkavat
yhtäkkiä tuntua vieraammilta kuin monet ei-niin-läheiset kaverit. Yrittäkääpä hetken kuvitella, millaista on olla ujo, epävarma ja itseään syyllistävä minä (höystettynä taipumuksella ajatella liikaa ja paisutella asioita oman pään sisässä) ja miettikää, kuinka
vaikeaa minun on tulla monen kuukauden tauon jälkeen tiiviiseen yhteisöön ja yrittää olla edes hetken yhtä sen kanssa. Oma paikka siinä on tietyllä tapaa menetetty jo aikaa sitten, uutta ei voi hetkessä luoda. Tai ehkä joku voi, mutta en minä. En silloin, kun tunnen oloni täydellisen ulkopuoliseksi. Kyllä, minun parempi puoleni on positiivinen, huoleton, rempseä, rakastava ja muutoinkin hyvä ystävä. Kyllä, olisin voinut komentaa sen valtaan ennen kuin mopo karkasi käsistä ja tehdä kaiken toisin. Mutta jossittelu on oikeasti ihan turhaa, tärkeintä lienee kysyä,
miten tästä eteenpäin.
Minä haluaisin yrittää. Minä niin kovasti haluaisin yrittää. Mutta olen joutunut pettymään niin monta kertaa, etten ole enää varma, uskallanko. Kaikista oudointa (ja pelottavinta) tässä on se, ettei minusta oikein tunnu miltään. En ole vihainen, enkä oikein surullinenkaan. Tunnoton oon, ja silleen. Evvk. Enkä edes tiedä mitä haluan. Tätä tilannetta on vaivihkaa jatkunut jo niin pitkään, etten minä enää edes muista, millaista oli silloin, kun kaikki oli hyvin. Ihan kaikki. Ihan kaikkien kanssa.
Jos te haluatte muistuttaa minua siitä, niin minä
pyydän: älkää tehkö sitä pelkästä velvollisuudentunnosta tai säälistä. Sen haistaa aika kauas. Minä haluan olla oikeasti tärkeä. Tämä sydän ei kestä enää yhtään särkymisiä.
