Kevät ja minä

Suunnitelmissani oli kirjoittaa astetta yksityiskohtaisempi ja ehkä jopa aavistuksen runollinen kuvaus päivän tapahtumista, mutta yllättäen keskittymiskyky ei riittänytkään tähän vaativaan suoritukseen (syytän internetiä). Sen sijaan keskityn kahteen tällä hetkellä oleellisimpaan asiaan:

1) Lähden huomenna 8.15 bussilla - missä vaiheessa olen alkanut käyttää sanaa bussi? - Kemijärvelle aikaistetulle pääsiäislomalle, ja pakkaamisprosentti on tällä hetkellä pyöreä nolla. Noh, ehtiihän sitä aamullakin................ Tiskannut sentään olen, pienet sille!

2) Pakkaamisen edelle meni mm. lenkki maailman ihanimmassa kevätiltasäässä! Tiedättekö, juuri sellainen sopivan kirpsakka ilma höystettynä kevään tuoksulla ja tummenevalla taivaalla. Erittäin bueno! Kuten Tommi Läntinen on oivallisesti todennut: Ei mikään oo niin ihanaa kuin kulkea öisiä katuja kevätaikaan, kun maa alkaa tuoksua. En kuitenkaan kehtaa linkittää ko. renkutusta tähän, kun ei se nyt oikein sovi fiilikseen. Kuunnelkaa mieluummin Pariisin Kevään Kevät. ;) Riemua ei yhtään vähentänyt se, että jaksoin suureksi yllätyksekseni juosta koko matkan. Voi pojat sitä voittajafiilistä, kun pääsin kotiin.

Nyt hörpin kaakaoni loppuun ja lupaan ehkä suoda pari ajatusta pakkaamiselle. Tai ainakin nostan laukun kaapin päältä lattialle. Kyllä tämä tästä.

Courage is when you're afraid but you keep on moving anyway

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen rohkeana. Päinvastoin, olen nössöimpiä ihmisiä, joita tiedän - ainakin mitä tulee mm. aloitteiden tekemiseen, tunteista puhumiseen, vaikeiden asioiden esille ottamiseen, totuuden kuulemiseen, virallisiin puheluihin/sähköposteihin/tapaamisiin, uusiin tilanteisiin, outoihin paikkoihin matkustamiseen, vieraiden seurassa olemiseen ja ties mihin muuhun. Lista on loputon ja se leimaa minut armotta moniongelmaiseksi pelkuriksi, raukkikseksi, luuseriksi; mitä kaikkia näitä nimityksiä nyt on.

Ja sitten, kaikesta rajottuneisuudestani huolimatta, minulla on kummallinen, suorastaan masokistinen taipumus ajautua tekemään hyppyjä tuntemattomaan. Olisin voinut aikanaan tehdä helpon valinnan, ja hakea lukion jälkeen opiskelemaan Ouluun; tuttuun kaupunkiin, jossa asuu puoli perhettä, monta sukulaista ja useita kavereita. Ei olisi tarvinnut jännittää uusien ihmissuhteiden luomista niin paljon, kun olisi ollut valmis turvaverkko lähellä. Mutta mitä tekee hän - tahtoo väen vängällä opiskelemaan oudolle paikkakunnalle, jossa asuu ennestään vain yksi moikkaustuttu. Siitä se ajatus sitten lähti, ja hups, yllättäen olenkin muuttanut Tornioon, opiskellut yhden jakson Nurmijärvellä, tehnyt harjoittelun Oulussa, hakenut kesätöihin Nummelaan (sinne en tosin päässyt) ja asunut viisi kuukautta Tanskassa. Että niin. Ja koko tämän ajan olisin voinut asustella kaikessa rauhassa yhdessä ja samassa kämpässä ja kaupungissa, viettää aikaa vanhojen tuttujen kanssa ja opiskella tappavan tasaista tahtia - ilman että olisi sen kummemmin tarvinnut stressata muutoista, uusiin paikkoihin sopeutumisesta ja ennen kaikkea uusiin ihmisiin tutustumisesta. Mutta ei, minä halusin tehdä jotain muuta. Halusin tehdä juuri niin kuin sillä hetkellä parhaalta tuntui, seurauksia sen kummemmin miettimättä.

Ja voi niitä seurauksia! Pystytteköhän ymmärtämään, kuinka paljon olen joutunut tuskailemaan näiden valintojeni takia. Olen tärissyt jännityksestä, kärsinyt unettomista öistä, matkustanut tuhansia kilometrejä, itkenyt potenssiin miljoona, ahdistunut omasta epäsosiaalisuudestani ja joutunut elämään ihan liian kaukana rakkaista ihmisistä - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen pelännyt noita tilanteita enemmän kuin mitään ja silti ryhtynyt kaikkeen, aivan täysin vapaaehtoisesti. Ehkä minä sitten kuitenkin olen rohkea? Jos rohkea ei olekaan se, joka ei pelkää, vaan se, joka uskaltaa pelosta huolimatta?

Olen muuten aina ollut sitä mieltä, että tällaisissa tilanteissa kaikista eniten rohkeutta vaatii sen ratkaisevan päätöksen tekeminen. Muistan vieläkin kuinka järjettömän paljon jännitin vaihtohakemukseni allekirjoittamista ja palauttamista. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta, joten kaikkeen eteentulevaan piti vain sopeutua; oli pakko uskaltaa, se oli yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto. Ja näin jälkikäteen voisin sanoa - jokaisen edellämainitun jutun suhteen - että uskaltaminen todellakin kannatti. Koska kaiken tuon tuskailun lisäksi olen näiden vuosien aikana oppinut hurjasti ja saanut elämääni niin paljon hyvää, että siinä ei ole mitään järkeä. Ken tietää, ehkä olisin jo tavannut sen elämäni miehen, jos olisinkin HUMAK:n sijaan päätynyt Oulun yliopistoon tai jonnekin ihan muualle. Mutta parempi kuitenkin näin. :)

(Anteeksi kun oli vähän sekava, väsyttää.)

Strawberry swing

JEEEEE heräsin jo puoli kahdeltatoista. Hyvä minä. Saattaa kuulostaa normaalien ihmisten korvaan järkyttävän myöhäiseltä ajankohdalta, mutta olen viime aikoina kaivautunut sängystä ylös vasta kellon lähennellessä yhtä, eli selkeää parannusta havaittavissa. Ja eilen menin vieläpä vasta kolmen aikaan nukkumaan, kun innostuin vähän, kröhm, sisustamaan keskellä yötä. Revin Irroitin kaikki valokuvat seiniltä ja korvasin ne ihanalla Tanskan lipullani sekä epämääräisellä kollaasilla, josta tuli valitettavasti aivan järkyttävän ruma. Pitää siis tänään tuhlata kallisarvoista opiskeluaikaa sen korjaamiseen, sillä en varmasti saa mielenrauhaa ennen kuin feng shuit ovat kohdillaan. Hah.

Hassua, olen ollut pari viimeistä päivää vähän angsteissani sielua korventavan yksinäisyyteni typerien miesten takia, jotka vain tupsahtavat elämääni, saavat minut rakastumaan itseensä ja sitten häipyvät kuin tiedätte kyllä mikä Saharaan TAI asuvat jossain hevon kuusessa TAI eivät muuten vain ymmärrä kuinka ihana tyttöystävä olisin, mutta tänään tätä tulevaa vanhapiikakissamummoa onnellista sinkkua hymyilyttää taas. Ja vähän naurattaakin. Ehkä se johtuu tuosta auringosta tai sitten aamupalaksi syödystä mustikkapiirakasta, mutta tänään on selkeästi hyvä päivä. Kuuntelen happyhappy-soittolistaa, pofokin on vähän edistynyt ja ajattelin jonkun ajan päästä lähteä lenkille. Elämä on ihan jees, vaikka kotona odottaakin täydellisen unelmien prinssin sijaan pieni karvainen otus, joka huutaa täyttä kurkkua aina kun erehdyn rapistelemaan jotain keittiössä. Mitäs minä miehellä, kun on kissa. <3

EN MINÄ OIKEASTI OLE YHTÄÄN KATKERA. :D Luulette vaan.

Nyt lopetan ennen kuin menee överiksi. Heippa ja ihanaa päivää!

KNK:n vuosikokous Kirkkokadulla

Yksinäinen aamu,
kolmas kupillinen,
tukahdun hiljaisuuteen,
jonka toivoisin katkeavan
avaimeen
lukossa

kuin Jenkkilän sitcomeissa

Honey, I'm home
- lopultakin,
ja yleisö mylvisi riemusta!









ja paskat.

Täälläkö se oli se tukkeutunut viemäri?
 

Don't be fooled by the rocks that I've got

Tidiiii. Eilen oli Saran synttäripippalot, ja oli huippua. Kivoja ihmisiä ja hyvää ruokaa ja TÄRISEVÄT KÄDET JA ÄÄNI kun soitettiin yksi kiva laulu synttärisankarille ja jotaki vähän jännitti... Huhheijaa. Mutta ajatushan on aina tärkein. (On se!!) Vähän ennen puoltayötä häippästiin Miian ja Lauran kanssa Umppariin tanssimaan (siellä soi Jenny from the block, voitteko tajuta!!!) ja mukavaista oli sielläkin; paitsi että uudella puolella tuntuu olevan musiikki ja etenki bassot joka kerta vaan entistä kovemmalla, minkä johdosta pää räjähtää. Ens kerralla otan korvatulpat!

Mutta joo, en ollu pitkään aikaan käyny ulkona, ja kriiseilin vaatteista + hiuksista + meikistä valehtelematta ainaki kolme tuntia, ja päädyin hurjasta rokkilookista "en laittaudu yhtään!!11" -angstin kautta hippimeininkeihin. Mutta koska mulla ei oikein ollu kevättalveen sopivia hippivaatteita, niin piti tyytyä hipster-henkiseen ratkasuun shortsien, henkseleiden ja tennareiden kanssa (no okei, tennarit ei ehkä oo hipsteriä). Hippihipster. Hipsterppi? NONIIN. :D Tältä kuitenkin näytin:

No onhan se hyvä että näkyy melkein koko asu ja tukka ja äää. No, tuo yli-innokas tekohymy kertoo kaiken oleellisen (=JEEEEEEEBILEEEEEEEET). Olin ihan tyytyväinen lopputulokseen kaiken sen tuskailun jälkeen, mutta näkisittepä miltä tämä rakas kotini näyttää nyt... Vaatteita ympäri eteistä ja kylppäriä ja PINNEJÄ joka puolella ja gaah. Kivaa siivousta minulle tänään!

Ensi viikolla minä lupaan ja vannon ahkeroida portfolion ja harjoitteluraportin kimpussa. Lisäksi lupaan alkaa selvittää kesän harjoittelupaikkaa ja opparihommia. Ja käydä terkkarilla hakemassa jäykkäkouristusrokotteen. HRRRHRHRH. Nyt jotain kampetta niskaan ja aamupalalle Utopiaan. :D Moro.

Jännää... not.

Tiedättekös. Minä, maailman eniten kasvot paljastavista kampauksista ahdistuva henkilö, olen alkanut pitää hiuksiani jatkuvasti korkealla nutturalla, ponnarilla tai jollain muulla tavalla kiinni. Useimmiten siis niin, että kaikki suortuvat muutamia lyhyitä vauvahaituvia lukuunottamatta ovat poissa kasvoilta. Ennen minulla oli aivan järjettömät kompleksit moisista kampauksista korkean otsani ja kummallisen hiusrajani takia, mutta hittoakos minä niille voin. Miljoonasti parempi tämä vaihtoehto kuin vapaana liehuva maailman ohuin lirutukka, joka pysyy pesun jälkeen tuuhean ja puhtaan näköisenä noin viisi sekuntia, vaikka mitä tekisi JA jossa sitä paitsi on tällä hetkellä kaunis n. viidentoista sentin juurikasvu (yritän kasvattaa omaa väriä esiin, ja nyt on vähän reilu vuosi edellisestä värjäyksestä). Tukka auki näytän siis lähinnä kolmen lapsen yh-äidiltä, jolla ei ole ollut varaa piipahtaa kampaajalla tai aikaa käydä suihkussa. Siispä, skarppi sporttiponnari, my love!

Oikeastihan minun piti kertoa jotain muutakin, mutta en jaksa. En jaksa en jaksa en jaksa. Hnngh.

Jatkan siis siivousta siivousnuttura päässä. Nuttura. Mm.

:))))))))

TÄÄ ON SUPERHYVÄ SUNNUNTAI TIISTAI.
SARPPA KESÄTOSSUT JALKAAN SAAAIII.

(Noniin.)

Takuuvarman hymyn resepti:

- aurinko
- paikoittain pilkistävä kuiva asfaltti
- tennarit ja värikkäät vaatteet
- tutut kasvot kampuksella
- etenevät kouluasiat
- iloitseminen ystävän onnistumisesta
- riehaantuminen kaupassa (sisältää mm. keskustelua narsisseista random-mummon kanssa sekä heräteostoksina hillomunkkeja ja tulppaaneja)
- Toffo

Riemua ei voi latistaa edes seuraavilla seikoilla:

- märät varpaat
- kissan oksennus
- rahanmeno

Johan tässä oli viikko angstattukin. Aurinkoista päivää murut. <3

Forever wonderful, I know

Ääni vammaa ja kuva vammaa ja kaikki vammaa niinku aina. Mutta sama se. Haluan vain sanoa teille kaikille, että ootte ihanampia kuin tiedättekään. Ja joku ajattelee teistä just näin. Minäkin. Niin tähtöset.



(Ja pahoittelut taas seinän toiselle puolelle, enhän ookaan soittanu tätä kolmen päivän aikana ku noin 5000 kertaa. :D)

A solitudinarian who got it all wrong

Sain hevi-osastolla oudon päähänpiston ja kauhoin itselleni pienen pussillisen "eksoottista naposteltavaa". Eli ihan vaan erilaisia pähkinöitä sellaisenaan tai jonkinmoisen kuorrutuksen kera. Kilohintaa olisi tietenkin voinut vilkaista vähän tarkemmin, sillä reilun sadan gramman painoisen herkkupussukan hinnaksi tuli 2,40 euroa. Ja nämä cashew-pähkinät maistuvat ihan pullataikinalle! Noh, ehkä olen seuraavalla kerralla fiksumpi.

Muuten rullailee ihan mainiosti. En väitä, että mitäs-venäjää-teen-tämän-koulun-kanssa -ahdistus olisi mennyt ohitse, mutta julmasti päätin olla ajattelematta sitä tänään. Menee muuten sunnuntai aivan hukkaan. Ahdistumisen sijaan olen rakastanut aurinkoa, harkinnut siivoamista, miettinyt viimeöisiä unia, opetellut soittamaan ja hoilaamaan yhtä kaikkien aikojen ihaninta biisiä, The Crashin Staria (jälkimmäinen toiminta on valitettavan vaikeaa semi-tukkoisena), sekä mussuttanut noita ylihintaisia pähkinöitäni. Rentoa, eiks jeh. Ennen illan Idolsia voisin vähän ryhdistäytyä ja siistiä ainakin tuon koulupöydäksikin kutsutun rytöläjän.

Niin. No. Ei kai minulla muuta. Meinasin laittaa loppukevennykseksi sellaisen hienon videon, jossa esitän Starin kaksinkertaisella nopeudella, mutta ei se ehkä olekaan tarpeeksi hauska juttu. Heh. Moro.

Mut mun päässä ääni varoittaa, et...

Kuinka paha on kuunnella lähes yksinomaan Pariisin Kevättä? Eihän oo paha? Ainakaan hirveän paha? Terveisin addikti. Joooo, minä niin arvasin tiesin, että tässä käy näin; ihan sama homma oli Astronautin ilmestymisen aikoihin. Ei riittänyt, että luukutin uutta levyä 24/7, vaan Meteoriittikin pääsi kunnon kestokulutukseen. Nyt on onneksi kolme kuunneltavaa albumia, niin ei aivan yhtä helposti pääse kyllästymään kuin viime kerralla. (En minä tosipuheessa viimeksikään lopullisesti kyllästynyt, mutta luonnollisesti se pahin himovaihe meni jossain välissä ohitse.) Tästä pakkomielteen laajuudesta kertonee aika hyvin se, että viimeisen kuukauden aikana PK:lle on kertynyt pelkästään 238 Spotify-kuuntelua, ja sitten on tosiaan nuo CD:t tuolla hyllyssä... Niin. Olen yrittänyt välillä laittaa muodon vuoksi jotain random-soittolistoja soimaan, mutta jotenki aina eksyn näiden samojen laulujen pariin. Jännä elämä.

Minun piti kertoa teille vaikka mitä tylsää ja vähemmän tylsää päivistäni, mutta kaiken voi tiivistaa kolmeen sanaan: flunssa, motivaatiopula, tylsyys. Niin. Olen lukenut ja dataillut. Nukkunut pitkään ja syönyt. Aivastellut ja niistänyt. Ei siis mitään uutta ja piristävää. Sori.

Angstia

Plööööö. Mulla on motivaatio aivan nollissa. Tällä hetkellä pitäis kirjottaa harjotteluraporttia/tehä portfoliota/selvittää projektihommia, mutta ei vaan kiinnosta. Lisäksi olen sairastunut salakavalaan kevätflunssaan, joka vähentää kiinnostusta järkeviin asioihin entisestään. Hnnngh. Kyllähän minä kirjoittaa haluaisin, mutta en koulujuttuja. Kirjan, haluaisin kirjoittaa kirjan. Sellaisen kirjan, jolla voisin pysäyttää ihmiset, herättää ajatuksia. Tai jos ei kirjaa, niin edes runokokoelman. Tai jotain! Mutta en minä taida osata. (Tässä vaiheessa entinen äidinkielenopettajani naurahtaisi pilkallisesti ja toteaisi: "Niinpä, olisiko kannattanut hakea yliopistoon niin kuin neuvoin.") Niin. Sitä ihmettä odotellessa voisin juoda toisen kupin kahvia, uppoutua sohvalle Poikani Kevinin kanssa ja toivoa astioiden tiskaavan itse itsensä.

Imatrankoski

Kuinkahan monta kertaa olen sanonut tämän blogin historiassa, että "minulla on vähän hassu olo"? Teen sen kuitenkin taas, sillä en vain keksi parempaa tapaa kuvata tätä tällä hetkellä valloillaan olevaa tunnetta. Olen nyt viimeisen kuuden viikon aikana nähnyt elämää pitkästä aikaa eri perspektiivistä ja tuntenut olevani a) onnellisempi b) enemmän elossa kuin pitkään aikaan, ja nyt tuntuu ihan typerältä olla Torniossa. Tuntuu siltä, että kaikki kiva tapahtuu jossain muualla; siltä, että Tornio on niin nähty. Eihän tässä paikassa sinänsä mitään vikaa ole, mutta vasta nyt Oulussa asumisen, Kemijärven omalaatuisen täydellisyyden ymmärtämisen ja Helsingissä seikkailun jälkeen olen tajunnut, että täällä ei vaan enää ole minulle sitä jotain (liekö koskaan ollutkaan). Mahtavista ihmisistä huolimatta olen ollut täällä aika onneton, ja nyt tuntuu lähinnä naurettavalta ajatukselta, että minun pitäisi jaksaa olla täällä vielä vuoden loppuun asti. Pakkohan se tietysti on tehdä, mutta haluaisin kyllä päästä jo elämään jonnekin muualle.

Parasta ja jännintä tässä tilanteessa on se, ettei epäselvä tulevaisuus ahdista minua enää niin kuin vielä vähän aikaa sitten. En edelleenkään tiedä minne haluan, mitä haluan tehdä tai milloin se tulee tapahtumaan, mutta ei se haittaa. Kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, ja luotan siihen, että minut johdatetaan juuri sinne oikeaan paikkaan, missä se sitten lieneekään. Oulu? Jyväskylä? Helsinki? (ANTEEKSI LATE, olen petturi ajatuksen tasolla.) Tämän oudon varmuuden turvin jaksanen nauttia Tornio-elämästä parhaani mukaan niin kauan, että oikea kotipaikka löytyy.

Typerä sydän kun sitä pitää kuunnella ja sitten siitä seuraa vaan kaikkea mukavaa ja sitten tulee tämmöinen olo kun pitääkin taas yhtäkkiä tyytyä vähempään. Ihanan kamalaa.

Oon kuullut merestä

En tiedä kuinka hyvin se on huokunut tänne blogin puolelle, mutta olen ollut tämän koko alkuvuoden aika onnellinen. Ainakin verrattuna viime vuoteen ja varsinkin superkamalaan loppusyksyyn! En nyt jaksa mennä asiaan kovin syvälle, mutta sen tahtoisin kertoa, että erityisen onnellinen olen ollut nyt hiihtolomalla. Olen ollut paljon ulkona - lenkkeillyt, hiihtänyt, lasketellut, istunut pellolla katsellen kuuta, tähtiä ja revontulia ja kuunnellen hiljaisuutta, jota ei häirinnyt edes tuulen humina. Olen ymmärtänyt, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen, kun pääsen nollaamaan ajatukset täällä luonnon keskellä milloin vain haluan. Olen nähnyt monia rakkaita pitkästä ja vähemmän pitkästä aikaa, nauranut vedet silmissä, ollut yökylässä, käynyt kirkossa, taantunut vähän lapseksi ja, mikä parasta, saanut kauan sitten menetetyn toivoni takaisin. Melkein itkettää, kun on niin hyvä olla tänään!

Luulenpa, että tällä lomalla on vielä edessä lisää mahtavia hetkiä. Huomenna pääsen toivon mukaan kyläilemään yhden kivan luona, ennen kuin on aika hypätä junaan ja suunnata kohti etelää. Perjantaina on edessä aika jännät paikat erään jutun tiimoilta, mutta lisäksi saan viettää laatuaikaa ainoan ja parhaan tosielämässäkin tavatun nettituttavaystäväihmiseni kanssa! Hymyilyttää. Mistä minun elämääni onkaan tupsahtanut näin monta ihanaa tyyppiä.

Kiitos teille.

PS. Päivän kruunasi Teemun Top Chef -voitto. Kuin iloiseksi voi tulla tuntemattoman ihmisen menestyksestä!

Tanssi tanssi, älä pelkää kun kuolema hevosiaan kengittää

Ihana loma!

Eilen pääsin lähtemään harjoittelusta viimeisen päivän kunniaksi jo yhdeltätoista. Minua lahjottiin harmailla villasukilla ja mustekynillä sekä harvinaisen hyvällä mielellä. Hyppelehdin riemukkaana kaupan kautta sijaiskotiin ja teki mieli kapsahtaa kassapojan kaulaan silkasta onnellisuuden tunteesta. Pari tuntia datailin, pakkailin ja nautin ikkunan läpi auringon lämmöstä, mutta sitten oli pakko päästä ulos! Tekstasin koulussa ahkeroineelle Sohville hätäviestin "MINULLA ON TYLSÄÄ." ja pian päädyttiinkin kaupungille seikkailemaan. Käytiin sorbetilla, Subwayssa ja shoppailemassa - en tosin ostanut mitään, vaikka kuolasinkin ihanaa pitsimekkoa ja paria supersöpöä pipoa, jotka olisin voinut kotiuttaa koska vaan. Ehkä ensi kerralla sitten!

Illemmalla menin Karin ja Jatan luo odottelemaan etelästä saapuvaa Harria, jotta päästäisiin sitten mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaa Kemijärvelle. Frendien, Salkkareiden, Voice of Finlandin ja saunan (!) jälkeen Harri saapuikin, ja iltakahvien sekä tavaroiden siirto-operaation jälkeen lähdettiin köröttelemään kohti Tonkopuroa. Itse hyppäsin rattiin vähän ennen Pudasjärveä ja ajelin melkein Rukalle asti Harrin torkkuessa vieressä. Oli itselläkin vähän vaikeuksia pysytellä hereillä, kun aamulla olin noussut kuitenkin jo puoli seitsemältä, plus epäkunnossa ollut radio ei löytänyt oikein muita kanavia kuin Yle Puheen, tosi piristävää... Mutta mutta, hengissä selvittiin perille asti, vaikka kahteen asti menikin. Pakollisen Toffon paijailun jälkeen suuntasin suoraan sänkyyn ja voi ah kun nukutti hyvin!

Aamulla herättiin molemmat jostain syystä jo kahdeksan aikoihin. Rakkaalla hurjapääveljelläni kuumotteli päästä kruisailemaan kelkallaan, joten hänpä sitten lyhyen sananvaihdon jälkeen nousi ylös, ja minä jäin vielä nukkumaan. En ehtinyt edes nukahtaa uudestaan, kun alakerrassa alkoi soida palovaroitin. (Epä)loogisesti päättelin, että äitillä on varmaan taas leipomukset vähän kärähtänyt; mielessä kyllä kävi, että kuka nyt muka leipoo kahdeksalta lauantaiaamuna, mutta puoliunessa olleet aivot eivät ottaneet tätä epäkohtaa sen kummemmin huomioon. Kohta sitten kuului alhaalta huuto: "Hei täällä oli ihan tosi kyseessä - pyykkikone sytty palamaan." JOO MORO. Äiti oli mennyt hakemaan pakasteesta pullaa aamukahville ja haistanut savun. Pesuhuone oli ollut täynnä harmaata katkua ja pyykkikoneen alta iski lieskoja. Äiti oli kiskonut johdon pois seinästä ja paniikissa kutsunut hätiin Harrin, joka kaatoi pyykkikoneen kumolleen ja sammutti palon vedellä. Hrrhh. On-nek-si huomattiin ajoissa, eikä pahempaa ehtinyt sattua. Miettikää, jos äiti olisikin ollut yksin kotona, laittanut pyykit pyörimään ja tullut vaikka yläkertaan käymään tietokoneella. :((((((((( JA Toffo olisi voinut olla vielä pesuhuoneessa/saunassa yöunien jäljiltä, mutta Luojan kiitos se oli päästetty sieltä pois heti aamulla. Huh.

Noh, selvittiin säikähdyksellä, ja tänään on muuten ollut varsin kiva päivä. Kävin lenkillä komeassa kevätsäässä ja torkuin sohvalla Toffon kanssa. Tekisi vielä ihan hirveästi mieli lähteä ulos, mutta en oikein tiedä mitä tekisin siellä. Hiihtämään? IN MY DREAMS. :D Pakko keksiä kuitenkin jotain, ei tuota auringonpaistetta vaan voi heittää hukkaan. Joooooo, mutta illalla rentoilua ja saunaa ja ahhh ihana loma.

PS. Harri meni Rukalle mökille ja vei stereot mennessään, niin en voi kuunnella musiikkia. HÖH. :((

PS2. Rupesin tässä miettimään, että meidän nukkumisjärjestely saattaa kuulostaa tämän tekstin perusteella vähän häröltä, jos ei ole koskaan käynyt meillä. :D Meillä on siis tällainen suht vanha talo, jonka yläkerta koostuu kahdesta kamarista. Pienempi oli muinoin minun huoneeni ja tämä iso on ollut poikien yhteinen. (Ja kun sanon iso, niin oikeasti tarkoitan sitä.) Ex-huoneessani ei ole ollut sänkyä enää yli viiteen vuoteen, joten tavaksi on tullut nukkua aina veljien kanssa sulassa sovussa tässä isossa kamarissa, kun nuo poikien vanhat sängyt ovat vielä entisillä paikoillaan. Nuo hömelöt ovat vain alkaneet pariutua ja tehdä lapsia, niin joudun nykyään yhä useammin tyytymään viereisen huoneen vanhaan ja kovaan vuodesohvaan, jotta en häiritse auvoisaa perhe-elämää. Noniin. Tämä ei ole liittynyt aiheeseen enää pitkään aikaan, mutta tekipä mieleni selventää.

Hophoplophop

Jännästi taas unohtunut päivitellä. Hups.

Noh, viimeinen harjoitteluviikko on sujunut oikein... leppoisasti. Älkää kertoko kenellekään, mutta olen lähinnä dataillut suurimman osan ajasta. En tosin mahda sille yhtään mitään, sillä sain kaikki työt tehdyksi ja ei tuota harjoitteluraporttiakaan jaksa koko ajan kirjoittaa. Varsinkin tänään tuntuu äärimmäisen turhauttavalta istuskella täällä, sillä käytiin loppukeskustelu jo eilen ja nyt en tee muuta kuin yritän saada ajatuksen voimalla ajan kulumaan nopeammin. Kahdelta pääsen onneksi tekemään jotain muuta, kun menen parin muun harjoittelijan kanssa tutustumaan Työvoiman palvelukeskukseen. Sosionomihommiahan nuo enemmän on, mutta ihan hyödyllistä yhteisöpedagoginkin tietää, ja mikä tahansa muu on parempaa kuin istua vielä kaksi ja puoli tuntia tässä ankeassa toimistossa. Huomenna vielä tarkastetaan varmuuden vuoksi tekemäni jutut harjoittelunohjaajan kanssa, ettei vaan ole päässyt virheitä lipsahtamaan sekaan, ja sitten loppuu tämä. Toisaalta jee, mutta täällä on kyllä ollut kivaa, niin vähän hassua lähteä pois. Nojoo, tässä seuraavien viikkojen aikana edessä olis raportin viimeistely ja harjoittelun esittely työelämäseminaarissa, minkä jälkeen 10op napsahtaa opintokorttiin. Kivasti napsahtaa. Sitten siellä onkin tilin saldona 171/210. Mikä fiilis! Paitsi että tämän nörtin tapauksessa oikeat luvut ovat 171/233... Kiitos vaan Tanskalle.

Ensi viikolla en taida ajatella kouluasioita yh-tään. Harri tulee huomenna etelästä, nappaa minut mennessään kyytiin ja sitten ajellaan Kemijärvelle jjeeeejejejejee! Ihanaa päästä sinne tähän aikaan vuodesta; olen jopa harkinnut lähteväni rinteeseen piiiitkästä aikaa. Parasta tässä on kuitenkin se, että näen maanantaina maailman ihaninta Janinaa ekaa kertaa yli vuoteen ja torstaina maailman ihaninta Juliaa pitkästä aikaa ja monia muitakin maailman ihanimpia toivottavasti! Ainakin maailman ihaninta kissaa, jota minulla on maailman ihanin isoin ikävä. (Pahoittelut tästä yksitoikkoisesta ja mielikuvituksettomasta superlatiivipuheesta, olen vähän väsynyt.)

Ei oikein taaskaan mene kronologisessa järjestyksessä nämä jutut, mutta tänään ajateltiin mennä Sohvin kanssa ulos syömään. Jee se on mukavaa! Muutenkin meidän yhteiselo tuolla parinkymmenen neliön luukussa on sujunut varsin hyvin ja kivuttomasti, vaikkakin alkaa jo olla vähän ikävä omaa sänkyä. Mutta silti on minulla maailman ihanin Sofia!

Diudiu.