Barely alive

Hei murut, kotona ollaan! Teen jonkinmoisen reissupostauksen sitten, kun olen saanut muilta kuvia; itselläni kun ei sitä kameraa vieläkään ole. Sen verran voin kuitenkin jo tässä vaiheessa paljastaa, että oli ihan huippu reissu, kaikista pienistä angstin aiheista huolimatta. Kiitos vaan Ruotsille ja EU:lle ja Youth in Action -ohjelmalle! :)

YYEEAAH!

Nyt voisin alkaa harkita nukkumaanmenoa, kun tulin vähän kipeäksi näin reissailun päätteeksi. Heräsin tänään aamulla siihen, että kurkkuun sattui, jokaista lihasta kolotti ja kuumetta oli 38,3 astetta. Nyt on jo vähän parempi olo, mutta ei kyllä lähelläkään tervettä. Palaillaan siis paremmalla ajalla. Hejdå!

Stockholm, här kommer jag

Olen tainnut unohtaa kertoa täällä, että lähden huomenna viikoksi Tukholmaan. Matka on sellainen sekoitus bisneshommia ja hupireissua puolituttujen ihmisten kanssa (siis iiks oon alkanu tehä yhteistyötä Nelly.comin kaa!!! ...not.), enkä oikein tiedä mitä koko touhusta pitäisi ajatella. En vissiin ainakaan kovin innoissani ole tästä äänensävystä päätellen? :D Ei mutta, kyllä siitä tulee aivan hyvä reissu, kunhan vaan asennoidun niin. Matkustamista, uusia ihmisiä ja Tukholman kevät (joka aikalailla vastaa Lapin kesää); mitä muuta siitä voi tulla kuin kivaa?! (Pieni ironian hiven saattaa piillä tuossa viimeisessä huutomerkissä.) Pakkaaminenhan on vielä aivan täysin ajatuksen tasolla, enkä hartaista aikomuksistani huolimatta jaksanut tänään hakea Haaparannalta hätävarakruunuja kukkaroon, mutta eiköhän sitä huomennakin ehdi. Se tosin vaatii aamulla aikaisin heräämistä, niin tuota...

Mutta joo, pieni blogihiljaisuus siis tiedossa. Teksti ontuu sen verran, että taitaa olla ihan hyvä vaan.

Mukavaista viikkoa muruset.

Kolahdus

Yhdessä kivassa blogissa oli äskettäin linkitettynä eräs laulu ja voi. Oi voi voi.

I wish I could lay down beside you
When the day is done
And wake up to your face against the morning sun
But like everything I've ever known
You disappear one day
So I spend my whole life hiding my heart away

(Ilahduin hurjan paljon, kun googletin nuo sanat ja alkuperäinen esittäjä olikin Adelen sijaan Brandi Carlile. Brandi on ihana ja tykkään tästä originellista hitusen enemmän kuin Adelen coverista!)

Tuitui potenssiin sata

Ei mulla muuta. <3

(Paitsi että huomatkaa identtiset hiusrajat. :D)

Neulatyyny

Eilen oli vähän huono päivä. Sunnuntai-iltapäivästä asti mieltä varjostanut mielipaha kärjistyi semihysteeriseen itkukohtaukseen, jonka aikana onnistuin käymään läpi seuraavat aiheet: "En kestä ku x on vihainen, y ei enää puhu mulle ja z on muuten vaan etäinen", "Oon niin piip kyllästyny siihen, että kaikki läheisimmät ystävät asuu niin kaukana", vanha kunnon "Haluan pois Torniosta" sekä "Mitä hittoa teen minun elämällä". Niin. Sitten minulle puhuttiin vaniljapullista ja kaakaosta ja iltavilleistä sekä näytettiin hassuja kuvia corgeista, ja kyyneleiden sekaan sekoittui vähän nauruakin. Mitäs sitten, vaikka kaikki asuvatkin niin kaukana; kyllä se niiden parhaus kompensoi tilannetta aika paljon. Eikä mene enää kauaakaan siihen, että tavataan taas. Ainakin melkein kaikkien kanssa.

Tänään paistaa aurinko. Taivaalla ihan oikeasti ja pään sisällä ainakin vähän pilven raosta. Heräsin aamulla aikaisin - puoli kasilta, hyvä minä - ja poljin koululle hakemaan jäykkäkouristusrokotetta. Lopultakin. Mutta terkkarilla ei yllättäen ollut niitä täällä, joten piina siirtyi huomisaamulle. (Äiti just kerto, että jos ko. rokote ei ole voimassa, niin se pitää ottaa yhteensä kolmesti. Siihen päälle vielä pari vesirokkorokotetta, joiden ottamista olen myös vältellyt viimeiset kolme vuotta. Ai kun kiva.)

Hohhoijaa, jostain syystä (=laiskuus) unohduin tietokoneluokkaan kirjoittelemaan tätä. Ei vaan millään jaksaisi lähteä polkemaan tuonne vastatuuleen! Kotona odottaa tiskit, yleisen järjestyksen ylläpito, pyykkien viikkaaminen sekä harjoitteluraportin kirjoittamisen aloittaminen. Onneksi myös jotain kivaa eli Missä kuljimme kerran -romaani, joka on jo ensimmäisten sivujen aikana sytyttänyt minussa - toivottavasti hetkellisen - halun asua Helsingissä. Ite olet herkkä.

Nyt menen. Hejdå!

EDIT: Tulin kotiin ja kuuntelen aivan liekeröisissäni Nirvanaa ekaa kertaa varmaan kuuteen vuoteen. Mitääääää. :D

You'll never change what's been and gone

Kepeämpi päivä

Miten mä sen tunnen, jos mä löydän sen?
Mistä tunnen onnen, kun mä ohi kävelen?

Superklisee: onni kätkeytyy usein aika pieniin asioihin. Esimerkiksi tuoreiden kukkien tuoksuun linja-autoaseman aulassa, valmiiksi keitettyyn aamukahviin tai jäästä vapautuneen Kemijoen kuohuihin. Onni on siinä pienessä hetkessä, kun tajuaa ansainneensa nuoren luottamuksen - kun tämä tulee halaamaan ilman syytä, laittaa soimaan laulun, josta tietää molempien pitävän, ja katsoo samalla silmiin hymyillen, tai pyytää pelaamaan yhden kiekan Unoa (yksi luonnollisesti venyy vähintään viideksi). Joskus onnea on myös se, kun on auttanut kadulla kaatunutta 85-vuotiasta naista takaisin jaloilleen, ja tämä liikuttuneena toivottaa hyvää päivänjatkoa ja Taivaan Isän siunausta. Siinä pelastetaan päiviä puolin ja toisin.

Positiivisin voisi varmaan löytää onnen siitäkin, että on joutunut nukkumaan yönsä muurahaisia vilisevässä, kolkossa pingishuoneessa. Yksin. Sohvalla. Ilman peittoa. Ehkä se nyt oli sitten se, että ilman tyynyä ei sentään tarvinnut olla, eikä yhtään muurahaista eksynyt korvaan. Tietääkseni.

Kun taas nähdä saan sinitaivaan, 
se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan.

Ajatusoksennus

- Nukuin viime yönä sattuneista syistä vain viisi tuntia (hups). Vä-syt-tää. Ja silti olen vieläkin hereillä. Mikä masokisti minä oikein olen?!

- Näin (taas!) unta, että olin raskaana. Laskettu aika oli mukamas kesäkuussa, ja iloitsin siitä, että veljentyttö saisi niin samanikäisen serkun. Unessa skippasin synnytyksen ja siirryin suoraan ihanaan vauva-aikaan, mutta MITÄS - vauvani olikin kissa. Selkeä enneuni siitä, että minusta tulee crazy cat lady vol. 2. (Tai sitten on vaan ikävä ihanaista Toffopoffovauveliani, joka on mummolassa Kemijärvellä hoidossa.)

- Empiiriset tutkimukseni osoittavat, että "hutaisenpas hiukset nopeasti pois kasvoilta" -nutturoista tulee lähes aina täydellisen salonkikelpoisia, mutta kun tosipaikan tullen yrittää aivan yhtä rennolla ja huolettomalla otteella tekaista vastaavaa kampausta, niin tuloksena on kymmenen minuutin hikisen väännön jälkeen viisitoista epäonnistunutta, toinen toistaan rumempaa tekelettä, joita ei voi hyvällä tahdollakaan nimittää näteiksi nutturoiksi. MIKSI?!

- Teidentukkijalaahustajat ovat raivostuttavia. Tiedättekö, sellaiset ihmiset, jotka haahuilevat edessänne ahtaalla käytävällä/kadulla/missä vaan superhidasta vauhtia ja tukkivat kulkuväylän koko leveydeltä niin, että (kohtelias) ohittaminen on täysin mahdotonta. Luonnollisesti tällaisiin tapauksiin törmää juuri silloin, kun on tulenpalava kiire.

- Teiniyttä itsessään ei ole kyllä sitten yhtään ikävä, mutta tänään kirjastossa iski hirvittävä nuortenkirjanostalgia! Tuntuu, että näin aikuisena lukulistalle päätyvien romaanien pitäisi olla jollain tavalla yhteiskunnallisesti merkittävää laatukirjallisuutta, jotta niistä voisi julkisesti myöntää pitävänsä. Voi kuinka välillä kaipaankin uppoutumista johonkin Tuija Lehtisen ennalta-arvattavaan teinihömppään, jota lukiessa voi aivan huoletta heittää aivot narikkaan ja huokailla ihastuksesta päähenkilön päästessä viimeinkin pussailemaan unelmiensa poikakaverin kanssa. (Okei, muotoilin sanani vähän tyhmästi nyt, sillä onhan aikuisillekin olemassa ihan omat hömppäkirjansa. Mutta kun siis ei niihin osaa samaistua samalla tavalla kuin nuorempana nuortenkirjoihin. Osaisin kyllä selittää tämän paremminkin, mutta en jaksa nyt. Anteeksi! :D)

- Näin tänään kaupungilla ainakin kolme päiväkotiryhmää ja mietin, että olisinkohan nyt sosiaalisempi ja osaisinkohan käyttäytyä luontevammin ihmisten kanssa, jos olisin saanut pienenä viettää enemmän aikaa muiden lasten kanssa. Jännää.

Mutta siis joo, nyt nukkumaan.

I know places we can go, babe

Don't ask me when but ask me why
Don't ask me how but ask me where
There is a road, there is a way
There is a place, there is a place 



Öitä.

Kevät kutsuu sua

Onhan tästä jo puhuttu aika paljon, mutta ihan sama, lisää keväthehkutusta tiistaipäiväänne:

- Joki on melkein kokonaan sula!

- Lumikasat ovat kutistuneet lähes olemattomiin.

- Päivä on pidentynyt jo niin paljon, ettei tule enää kunnolla pimeää - taivaanrannassa kajastaa läpi yön valo, josta ei voi olla varma, onko se peräisin laskevasta vai nousevasta auringosta. Pa-ras-ta.

- Kaupasta saa satsumia!!! (Oon oikeasti oottanu tätä ihan hulluna, koska klementiinit on yksinkertaisesti hirveitä. Ja kyllä, niissä on eroa.)

- Aurinko lämmittää jo hurjan paljon iltasellakin.

- Linja-autossa haluttaa filosofiointimusiikin sijaan kuunnella pirteitä kesäbiisejä.

JOOOOOOOOOO. Siinäpä niitä. Nyt tämä yhteisöleopardiopiskelija lähtee harjoittelemaan Wiin pelaamista tai jotain muuta yhtä oleellista, morskis!

Life is yours alone

Minulla oli toissapäivänä yövieras, uuuuuuuuuuuu. Mutta älkääs nyt innostuko tai vaihtoehtoisesti luoko tuomitsevia katseita siellä näyttöjenne takana - Enni se vaan oli. Tänne se tupsahti torstai-iltana salaattiainesten, Aino-suklaajäätelön ja parin leffan kanssa. Käytiin kävelyllä syvällisiä puhuen, katsottiin Romeo ja Julia ja syötiin jäätelöä suoraan purkista. Parhautta.

Eilen olin juhlissa. Synttäreillä. Koko ilta oli alusta asti melkoista itseni ylittämistä, eikä vähiten siksi, että seuralaiseni siirtyi jossain vaiheessa naapuritaloon toisiin pirskeisiin ja jäin yksin niiden tuttujen, mutta kuitenkin niin vieraiden ihmisten keskelle. Mutta minä puhuin! Olin sosiaalinen. Okei, myönnän että hetken aikaa vietin kädet puuhkassa ja tympääntynyt ilme kasvoillani, MUTTA se johtui vain seuraamastani puuduttavan tylsästä ja typerästä juomapelistä. Minä en arvosta juomapelejä. Paitsi silloin, jos saa osallistua juomalla kokista tai appelsiini-mango -mehua.

Myöhemmin lähdin tanssimaan. Taas. Hups. Se oli mukavaa, muttei yhtä mukavaa kuin yleensä. Karattiin paikalta jo kahden aikaan, kun muut vasta tulivat. Päätin olla ostamatta pitsaa, koska maha on muutenkin jo kasvanut häiritsevästi liikuntasluibailun ja epämääräisen ruokavalion takia. Onnistuin! Lähdin kuitenkin pitsansyöntiseuraksi, koska ei huvittanut mennä vielä nukkumaan. Pari tuntia siellä vierähtikin, ja kello 4.17 laskeuduin neljännestä kerroksesta alas ja ulos valkenevaan aamuun. Juoksin - siis ihan oikeasti juoksin - saaren poikki kotiin (paitsi hautausmaan läpi mennessä piti hidastaa vauhtia. Ei siellä saa juosta.) lintujen liverryksen saattelemana. Voi kevät, minä rakastan sitä.

Tänään on rentoilupäivä. Vihdoinkin.

Hyvää viikonloppua ihanat!

Lapsi auringon jossain odottaa uuden purren laulajaa

Vaikka tykkäänkin talvesta keskivertosuomalaista enemmän, niin olen silti aivan superiloinen keväästäkin. On maailman parasta lähteä kipaisemaan kaupassa pyörällä ilman, että tarvitsee verhoutua miljoonan vaatekerroksen alle ja lytätä nutturaa pipolla. Aurinko on ihana. Pitenevät päivät ovat ihania. Kuivat tiet ovat ihania (vaikka nuo hiekat saisi kyllä jo lakaista pois!). Vähän kaikki on ihanaa. Tornion kauneuskin tulee esille ihan eri tavalla, kun keskittyy kotimatkalla ihailemaan ilta-auringon valaisemia koivuja Puutarhakadun varrella sen sijaan, että suunnittelisi mielessään angstista blogitekstiä kotikaupungin surkeudesta.

Niin. Tuosta tekstinpätkästä ei varmaan paista läpi se, että tänään minua ahdisti ja ärsytti todella moni asia. Mutta tiedättekö, ihan tämän ihanan kevään kunniaksi päätin kerrankin vähät välittää niistä. Totesin itselleni tyynen rauhallisesti, että ärsyttävät asiat nyt vain kuuluvat elämään ja että niitä ei kannata sen kummemmin murehtia. Niin helppoa se voi parhaimmillaan olla!

Huomenna jatkan samalla linjalla ja herään aikaisin, tiskaan, leivoin suklaamuffinsseja, kirjoitan pari sähköpostia, teen pp-esityksen perjantain työelämäseminaariin, imuroin (jos on aikaa), lähden harjoitteluun, luen linja-autossa tärkeää kirjaa, olen reipas, tulen takaisin kotiin, luen vähemmän tärkeää kirjaa, vähän datailen ja kirjoitan päiväkirjaan siitä, kuinka elämä on oikeastaan ihan jees täällä Torniossakin.