Tuskan pellot vilijaa tuluvillaan

Okei. Nyt minä puserran jotain tekstiä tänne vaikka väkisin, että saan tämän typerän kirjoituslukon pois.

...

Huomenna palaan reilun kahden kuukauden tauon jälkeen Tornioon, ja se on i-ha-naa. Älkää käsittäkö väärin, täällä kotonakin on ollut ihanaa. On ollut parasta vain olla, nauttia luonnon rauhasta ja kauneudesta, ja yleisesti ottaen viimeisestä näin vapaasta kesästä ikinä (jos olisin taikauskoinen, niin nyt olisi hyvä hetki koputtaa puuta). Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuolensa ja kaiken tuon hyvän vastapainona olen myös aika rauhaton tällä hetkellä. Minä kaipaan omaa kotia, omia tavaroita, omaa aktiivista elämää; vapautta tehdä mitä haluan milloin vain haluan ja mahdollisuutta lähteä hetken mielijohteesta kaupungille tai kirjastoon. Minulla on niiiiiiiin ikävä sitä, että voin päättää ihan itse siitä mitä syön (jep) ja sitä, että lähin kaveri asuu alle kilometrin päässä. Täällä minä olen vain tehnyt samoja tylsiä juttuja päivästä toiseen, jämähtänyt paikalleni ja taantunut sen vuoksi angstaavan teini-ikäisen tasolle, ja se ei ole ollut kivaa kenenkään mielestä - ei minun eikä varsinkaan äidin. Gaah!

Syksyn tulo on erittäin tervetullut juttu, mutta sen myötä minuun on myös iskeytynyt sanoinkuvaamattoman suuri ahdistus. Tällä hetkellä pelkään ihan järjettömän paljon kalenterini avaamista ja erinäisten deadlinejen (miten tuota sanaa voi taivuttaa?!) kohtaamista silmästä silmään; asia, jota olen aika taidokkaasti vältellyt viimeiset viisi viikkoa. Minä en rehellisesti sanottuna tiedä miten ihmeessä tulen selviämään tästä syksystä niin, että voisin perjantaina 14.12. astella kampukselle valmistujaisjuhlaan ja poistua sieltä yhtä tutkintoa rikkaampana. Tällä hetkellä tuo tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta, että ihan itkettää. Miten minä olen ikinä päästänyt itseni tähän jamaan? Minä, joka olen aina ollut maailman tunnollisin opiskelija. Mikä muka on ollut niin vaikeaa opinnäytetyön aiheen päättämisessä?! En ymmärrä (tai ymmärrän oikeasti, mutta leikitään, etten ymmärrä). Mutta onneksi ei ole vielä liian myöhäistä. Kyllä minä pystyn siihen, kun vain tarpeeksi haluan. Pystynhän?

Ensi viikolla käyn vähän juttelemassa hopsarini kanssa tästä epätoivostani, toivon että projektiharjoittelupaikasta vastataan mahdollisimman pian (jos ei vastata, niin laitan Miian soittamaan sinne muahahhahahaha), esittelen edellisen harjoitteluni työelämäseminaarissa ja pyydän lopultakin harjoittelunohjaajalta palautteen, että saan ko. kurssista opintopisteet, kirjoitan tutorointiraportin ja alan suunnitella tulevaisuutta ihan tosissani. Nyt loppuu lusmuilu.

Selitys

Ensinnäkin, eräät teistä ovat ihan hönöjä ja odotan tähän postaukseen kommenttitulvaa kyseisten henkilöiden toimesta, niin! No ei vaan. Iski illalla yöllä ihan uskomaton ahdistus tämän paikallaan junnaavan elämäni kanssa ja aloin kirjoittaa siitä mittavaa avautumispostausta. En kuitenkaan julkaissut sitä, sillä olin varma että lukemisen jälkeen te olisitte pitäneet minua ihan luuserina ja miettineet, että miksi en vaan lopeta valittamista ja tee asioille jotaki. Sitten mulle olis tullu entistä pahempi mieli, kun kukaan ei olis ymmärtäny, että on oikeastikin vaikea olla ja on ollu sitä jo pidemmän aikaa. Sitten ajattelin, että oikeassahan te olisitte kuitenkin olleet, sillä asenteestahan kaikki riippuu, eikä tilanne möllöttämällä muutu. Sitten jo vähän itketti ja päätin olla kirjoittamatta yhtään mitään, kun järki sanoi yhtä ja tunteet huusi toista. Sitten tulin vähän niin kuin siihen johtopäätökseen, että paskaa koko blogi. Niin... :D

Onneksi on nukkuminen, se auttaa aina. (Oikeasti on vieläkin vähän plah-olo, mutta eiköhän se tästä taas.)

Kun kerran matkallain

Kävin vähän reilun viikonlopun mittasen mutkan pohojosessa, ja luonnollisesti oli hurjan kivvaa! Iltavillihommia, kummityttöhommia, musiikkihommia, SongPop-hommia (...), lautapelihommia, syömishommia ja muita kivoja hommia. Tykkään.

"OMG OON LAPIS." (Mitkä on nuo silmäpussit............)

Ijahis idja ja paljon ihmisiä...

...sekä hyviä esiintyjiä. 

Rakastuin yhteen.

 Harmi vaan kun ainut vastakaiku tuli tältä. Vaikka on seki kyl ihan ok (lue: paras).

Semmosta. Lappi on rakkautta.

Loppuraportti

Tänne asti huokuu miten kihelmöitte uteliaisuudesta (...not), joten tässäpä tuloksia viime viikolta:

- lenkillä käyntejä: 3 kpl

- synttäriyllätys: en voinut kehitellä mitään kovinkaan massiivista, koska en päässyt/jaksanut lähteä käymään kaupassa ihan asiasta tehen niinku me täällä sanotaan, joten resurssit oli aika vähäiset. Tein nätin kortin, lahjoitin rahaa johonkin kivaan ja tein kakun. Ehkä se yllätys oli sitten siinä, että äidin ehdotuksen vastaisesti käytin kakun koristeluun pelkkien mansikoiden sijaan myös mustikoita ja hilloja. Kelepas!

- harjoitteluraportin tila: palautettu!! Vieläpä jo lauantai-iltana. Hyvä minä.

- tietokoneella vietetyn ajan määrä: hitusen pienempi kuin aiemmalla viikolla, mutta ei merkittävää parannusta.

- nähtyjä ihmisiä: 20+

NIIN. Bonuksena voin kertoa, että eilen käytiin äitin kanssa mustikassa. Oltiin reissussa yhteensä viis tuntia ja marjoja kerättiin sata litraa. Moro vaan teillekin. Tässä vähän paikallista rönttävaatemuotia ko reissulta:

Ylisuuret flanellipaidat, my love.

The way old friends do

Hoksasin just, että minun pitkäaikaisin ystävä on ollut mukana kuvioissa jo viisitoista vuotta. Viisitoista. Ihan mieletöntä! Muistan vieläkin niiiiin elävästi ne lukemattomat kerrat, kun ollaan yhdessä leikitty barbeilla, rakennettu majoja, käyty rannalla, oltu yökylässä toistemme luona, tehty omia tanssikoreografioita A-Teensin ja Nylon Beatin tahtiin (voi kyllä) ja esitetty niitä Suomulla (voi kyllä potenssiin kaks), seikkailtu metsissä, kehitelty mitä omituisinta viihdykettä pitkille koulumatkoille ja keksitty "kaiken maailman tempauksia", joille meidän äidit on saaneet kuulemma nauraa katketakseen. Voi niitä aikoja, sanonpahan vaan!

Kontekstin huomioonottaen tämä versio on ihan must, vaikkei originaalia tietenkään voita mikään!

Ollaan oltu koko tämän meidän ystävyyden ajan hyvissä väleissä, vaikka välillä (lue: teininä) oli vähän vaikeampaakin. Jossain vaiheessa me etäännyttiin jonkun verran, kun asuttiin pitkään eri paikkakunnilla. Siitä johtuen olikin aika yllättävää, että lähennyttiin uudestaan silloin, kun asuin Tanskassa. Joskus on mentävä kauas, että näkee lähelle, vai miten se sanonta meneekään. :) Nykyäänkin välimatkaa on yli 700 kilometriä, mutta siitä huolimatta ollaan enemmän tai vähemmän tiiviisti yhteyksissä, ja aina kun nähdään, niin tuntuu kuin edellisestä kerrasta olisi vain pari päivää (vaikka yleensä puhutaan kuukausista ja jopa vuosista). Viimeksi ollaan päästy nauttimaan toistemme seurasta hiihtolomalla ja seuraavasta tapaamiskerrasta ei ole tietoa, mutta se saisi kyllä olla edessä pian, sillä ikävä on jo melkoinen.

 Tuorein yhteiskuva, jonka meistä löysin - vuosi 2008 ja meikäläisen vanhojen tanssit. Varsin hehkeää, etten sanoisi.

En nyt tiedä oliko tässä postauksessa muuta pointtia kuin jakaa teidän kanssa tämä kiitollisuus, joka minulla on tuosta ihanasta ihmisestä ja meidän yhteisistä vuosista! Voin aika varmuudella sanoa, että vuosia on tulevaisuudessakin luvassa vielä monia, sillä meidän ystävyys on niitä, joiden ihan aikuisten oikeasti tietää kestävän ikuisesti. Piste.
 

Miljoona frendii multa kuin kadonnut ois
Kun ne oli kylmää tulta ja hiljaa hiipui pois
Mut yksi on vieläkin mun rinnallain
Sä oot se ainut jonka sain

On kaikilla oikee tähti se valaisee tien
Mut mun koko taivas lähti sen muistoihini vien
Vaan yksi on vieläkin mun matkallain
Sä oot se rakkain jonka sain

(Öiset hemppistelykohtaukset on jees. :D)

She moves in her own way

Mitä minä teille kertoisin? Kertoisinko, että jos koulumotivaation määrälle olisi olemassa oma mittayksikkö, niin minun kohdallani arvo lähentelisi miinus ääretöntä (x = −∞), vaikka olenkin ajallisesti katsottuna niin lähellä valmistumista ja vaikka haluaisin ihan tosissani päästä tuolta koulusta pois niin pian kuin mahdollista. Voisinpa taikoa jostain opintosuoritusrekisteriin ne puuttuvat pisteet ilman että tarvitsisi kirjoittaa kahta raporttia/valmistautua henkisesti projektiharjoitteluun/suoda yhtäkään ajatusta opinnäytetyön aloittamiselle. En todellakaan valmistu jouluksi tätä vauhtia, nimimerkillä neljä kuukautta aikaa ja 55op suorittamatta. (Huomautettakoon, että 20op napsahtaa tilille heti syksyn alussa, kun olen saanut nuo kaksi raporttia palautettua. En minä sentään noin paljoa jäljessä ole!)

Harjoittelun analysoinnin sijaan olen viime aikoina ollut enemmän kiinnostunut päiväkirjaan raapustelusta ja maratonsähköpostiviestien lähettämisestä eräälle espanjalaiselle herralle, joka on monella tapaa aivan erilainen kuin minä, mutta jonka kanssa on superhelppo jutella syvällisistäkin mielen päällä pyörivistä asioista. Ja ei, ei ole mitään romanssihommia nämä; niin houkuttelevalta kuin sellainen vaihtoehto saattaisikin teidän korviinne kuulostaa! Sinänsä en kyllä yhtään ihmettelisi, vaikka löytäisin itseni jonain päivänä alttarilta sanomassa "I do" jollekin elämän varrella tavatulle ulkomaanvahvistukselle, mutta tämä ei todellakaan ole sellainen keissi eikä siitä sellaista tule. Niin kerta.

Elämässä ei ole tapahtunut oikein mitään jännää. Vietin häiden jälkeen kokonaisen viikon täällä kotona ajatuksia nollaten, tekemättä oikein mitään järkevää. Teki hyvää. Perjantaina alkoi jo vähän kutkutella päästä näkemään muitakin ihmisiä äidin, iskän ja satunnaisten vieraiden lisäksi, mutta jotenkin sitä jää täällä oman mielensä vangiksi. Tulee sellainen "miksi lähtisin nytkään kun en ole n päivään missään käynyt" -olo. Sunnuntaina oli ihan pakko päästä hetkeksi pois, ja kävinkin treffaamassa paria mukavaa tyyppiä tuolla ihmisten ilmoilla. Sanonpahan vaan, että parhautta on ystävät, joiden kanssa a) voi vaan olla ja b) on helppo jatkaa siitä mihin viimeksi on jääty, vaikka edellisestä tapaamisesta olisikin jo kuukausia aikaa. Tykkään!

Tänään aloittelin viikkoa melko samanlaisissa tunnelmissa kuin edellistäkin, mutta nyt tähän löhöämiseen on tultava muutos. Tällä viikolla minä:

- käyn monta kertaa lenkillä.
- keksin äitille superkivan synttäriyllätyksen.
- kirjoitan vähintään toisen raportin loppuun.
- en todellakaan istu koko aikaa tietokoneella.
- näen ihmisiä.

Siinä. Katsotaan sunnuntaina miten kävi. Saatte keksiä mulle jotain rangaistuksia jos feilaan aivan täysin!

Nyt nukkumaan, öitäpöitä.

Kun mieleen palaa vuodet parhaimmat

Parasta on istua kesäyönä laiturilla rakkaan Kemijärven rannalla, kitaraa ja huuliharppua soittavien poikien, muutaman ihanan tytön ja maailman kauneimpien maisemien ympäröimänä, laulaa varovasti mukana Anssi Kelan Nummelaa ja antaa silmien kostua ihan vaan siitä ilosta, että pitkästä aikaa kaikki taitaa olla kohdallaan. Ei mulla nyt oikein riitä sanat muuhun? Tällaista hemppistä tämä elämä nyt vaan on - häitä, ystäviä, rakastumisia (en minä!), vauvoja, nostalgiaa, Lapin taikaa. Mitä lie.

Eikä kyllä haittaa yhtään.